Promoottori on työ

Promoottori on työ

Blogissamme on pohdittu useaan otteeseen promoottorintyöhön liittyviä ennakkoluuloja, muun muassa henkilöstöpäällikkömme Päivi Luomasen kynästä. Valitettavasti viime aikoina on saanut huomata, että joillain nuorilla on ennakkoluuloja työtä kohtaan ylipäätään. Kummatkin toisen kierroksen presidenttiehdokkaat, Kokoomuksen Sauli Niinistö ja Vihreiden Pekka Haavisto, nostivat kampanjassaan voimakkaasti esille syrjäytymisuhassa olevien nuorien ohjaamisen takaisin yhteiskuntakelvoiksi kansalaisiksi. Kumpikaan ehdokkaista ei tietenkään käyttänyt kyseistä ilmaisua, mutta yhteiskuntakelvolla tässä tarkoitan, että viimeistään opinnot suoritettuaan ihminen pystyy pitämään huolta itsestään ja veroja maksamalla tukemaan myös aidosti vähäosaisista huolehtimista. Terveen, nuoren aikuisen pitäisi olla Suomelle resurssi, ei menoerä.

Ajattelin, että tätä en kyllä kehtaa sosiaalisessa mediassa ääneen sanoa, mutta kerron nyt kuitenkin, että ymmärrätte miten vakava tilanne on. Pari kuukautta sitten sovimme samalle päivällä kahdeksan promoottoriksi hakeneen työhaastattelut. Hakijat olivat täyttäneet hakulomakkeemme, jonka täyttämiseen menee tarkoituksellisesti enemmän aikaa kuin pelkän CV:n heittämiseen sähköpostilla. Hakemuksia tulee paljon, joten läheskään kaikkia emme edes haastattele, mutta nämä kahdeksan halusimme tavata. Soitimme heille, kysyimme muutaman tarkentavan kysymyksen ja sovimme haastatteluajat jokaiselle erikseen.

Haastattelupäivänä vain kaksi haastateltavista saapui paikalle sovittuun aikaan. Yksi ilmoitti hetki ennen haastatteluaikaansa sähköpostilla saaneensa toisen työn. Viisi kahdeksasta ei ilmoittanut mitään, he yksinkertaisesti jättivät tulematta. Yritimme soittaa, kun haastattelun olisi pitänyt alkaa. Vain yksi viidestä vastasi puhelimeen, ja hän oli vihainen meille, koska olimme kuulemma aivan varmasti sopineet haastattelun viikkoa myöhemmäksi - joulun aatonaatoksi. Laitoimme lopuille neljälle sähköpostit perään, että näin ei ole työelämässä tapana toimia, ja että olemme pahoillamme, kun emme päässeet heihin tutustumaan. Yksikään ei vastannut mitään.

Kyseiset "feidaajat", kuten heitä nimitämme, olivat korkeakoulutason opiskelijoita ja kaikilla heillä oli asiakaspalvelu- tai myyntityökokemusta, vähintään kesätöistä. Kaikilla oli koulun lisäksi vielä harrastuksiakin. Hakemuksen ja puhelinkeskustelun perusteella emme voineet mistään arvata, että he feidaisivat haastattelun. Kauhulla muistelen, kuinka promoottorivuosinani tein keikkaa lukuisille promotoimistoille ilman minkäänlaista haastattelua. Kymmenen vuotta sitten tosin ei olisi tullut mieleenkään, että kukaan voisi jättää menemättä sovittuun työhaastatteluun - saati sitten mitään ilmoittamatta! Samaa feidausilmiötä ovat tuskailleet ystäväni, joista toinen on etsinyt siivoojaa, toinen automekaanikkoja. Kyse ei siis ole vain promoottorintyöhön kohdistuvasta trendistä.

Tälläkin pilvellä on kuitenkin hopeinen reunus. Paikalle sovitusti saapuneet promoottorit olivat todellisia helmiä! "Ihan hyvä" on katoava luonnonvara. Kärjistetysti nuori aikuinen on joko feidaaja, jolle ei voi luottaa edes kynäänsä lainaksi, tai todellinen tulevaisuuden supertähti: Luotettava, fiksu, nöyrä, sosiaalisesti taitava ja kova tekemään töitä. Puheet luokkaerojen kasvamisesta eivät tätä viitekehystä vasten tunnu kovin kaukaa haetuilta.

Teen tätä työtä rakkaudesta lajiin, ja yksi suurimmista rakkauden lähteistä on mahdollisuus auttaa kyseisiä tulevaisuuden supertähtiä eteenpäin urallaan. Promoottorintyö on itsenäistä ja tulosvastuullista, eikä siksi sovi ensimmäiseksi työpaikaksi kenellekään. Toisaalta on selvää, että promoottorintyö ei ole kenellekään eläkevirka, hyvin harvalle siitä tulee edes kokopäivätyötä missään vaiheessa. Opiskeluaikana tehdyt myynti-, markkinointi- ja asiakaspalvelutehtävät tunnettujen brändien parissa voivat kuitenkin olla se ratkaiseva askel uralla alan ammattilaiseksi. Esimerkiksi markkinoinnin opiskelijan mahdollisuudet päästä oman alan töihin valmistumisen jälkeen paranevat varmasti jos CV:stä löytyy Nikonin markkinointikiertuetta ja Fazerin mainostempauksen toteuttamista - verrattuna vaikkapa sinänsä kasvattaviin hampurilaisenpaisto- ja kassatöihin.

Toivottavasti Suomen nuorten tilanteeseen puuttuminen ei jää vain vaalilupaukseksi. Kannattaa myös katsoa kokonaisuutta laajemmalti, eikä etsiä vain niitä kaikkein syrjäytyneimpiä. Tuntuu hassulta muistella vain vuosikymmenen takaista aikaa "minun nuoruudessani", mutta silloin kyllä työpaikan saamista juhlittiin ja arvostettiin. Töihin mentiin, vaikka joskus väsyttikin, ja työt tehtiin mukisematta kiitollisena siitä, että työtä oli. Koulutus piti suorittaa kunnialla loppuun, koska se paransi työnsaantimahdollisuuksia merkittävästi. Tällaisiakin nuoria onneksi yhä löytyy, ja teemme kaikkemme löytääksemme heidät. Jos yleinen asenne nuorten keskuudessa olisi, että työ on tärkeä osa elämää, ehkä tämä viesti kantautuisi syrjäytyneidenkin korviin.